Luonnon kauneus uudessa valossa
Ihmisten käsitys kauneudesta muuttuu jatkuvasti. Miten saisimme luontoa koskevan kauneuskäsityksemme muuttumaan kestävämmäksi?
Ihmisten käsitys siitä, mikä on kaunista, muuttuu. Kyse ei ole pelkästään nopeista muotivirtauksista. Luonto ja vihreä kuitenkin koetaan ja on kaikkina aikoina eri puolilla maailmaa koettu kauniiksi. Aikojen saatossa puistosuunnittelun ihanteissa on toki ollut vaihtelua: milloin ihmisiä on miellyttänyt barokkipuutarhan ryhdikkyys, milloin englantilaisen puutarhan ”villeys”.
Yleisesti ajatellaan, että ihmisen kuuluu muotoilla luontoa omassa lähiympäristössään, jotta se näyttää hyvältä. Näyttäähän robottileikkurin ajama nurmikenttä olohuoneen ikkunasta katsottuna siistiltä. Mutta kun pihalta etsitään viihtyisää paikkaa ulkopöydälle tai piknikille, hakeudutaan mieluummin puun alle, pergolaan tai muuten kasvillisuuden suojaan.
Kun viimeksi pari vuotta sitten vierailin Versailles’n puutarhassa, kauhistuin, miten ilmastonmuutos on jo vaikuttanut upeaan kulttuuriperintöön. Valtavassa klassisessa muotopuutarhassa oli suuri määrä kuivuuteen kuolleita leikattuja pensaita. Ne eivät kerta kaikkiaan kestä kuumia, kuivia kesiä. Kestävyys – tai kestämättömyys – tuli hyvin konkreettiseksi.
Niinpä kysymys kai kuuluisi, että miten saisimme aikaan monimuotoisempaa ihmisen kädenjälkeä kaupunkiluontoon? Miten saisimme kauneuskäsityksemme muuttumaan kestävämmäksi?
Rehottavan pihan asukkaat eivät ehkä olekaan laiskoja, vaan haluavat edistää monimuotoisuutta
Voiko vihreä alkaa muuttua silmissämme kauniiksi, kun arvostuksemme luonnon monimuotoisuutta kohtaan kasvaa? Alkaako golfkentän äärimmäisen siisti nurmikko näyttää ankealta, kun käsitämme, miten köyhä elinympäristö se on?
Pienilläkin viherlaikuilla ja yksittäisillä kaupunkipuilla on merkitystä luontokadon torjumisessa. Tämän ymmärrettyäni olen alkanut havaita omassa lähiympäristössäni jatkuvasti paikkoja lisätä vihreää. Tienpientareita ja liikenteenjakajia, joihin mahtuisi niittyä ja pensaita. Kivisiä harmaita katuja, joihin haluaisin rivin katupuita. Leikkipuistoja ja parkkipaikkoja, joissa puut antaisivat myös suojaavaa varjoa. Jos naapurin puutarha rehottaa, asukkaat eivät ehkä olekaan laiskoja, vaan haluavat edistää monimuotoisuutta. Tai ehkä kaupunki on jättänyt osan puistoalueen nurmikosta leikkaamatta tarkoituksella.
Toki kaupungissa pitää jatkossakin olla viimeisen päälle hoidettuja kaupunkipuistoja jo pelkästään kulttuuriperinnön vaalimiseksi. Lahdessa Kaupungintalonpuisto on meidän ”Versailles”. Leikattuja nurmikkojakin tarvitaan – vaikkapa pelikentillä ja suosituilla piknik-alueilla kuten Pikku-Vesijärvenpuistossa. Muissa paikoissa voitaisiin kuitenkin hyväksyä luonnonmukaisempi ilme. Ajattelepa vaikka Loviisanpässin kävely- ja pyörätien ympäristöä: miten ihanan vehreä ja viihtyisä se on – juuri ympärillä rehottavan kasvillisuuden ansiosta!
