Luonto antaa palautetta voinnistaan, mutta ihmisen on vaikea ymmärtää sitä
Pulli esikäsittelee niityiltä keräämänsä maanäytteet laboratoriokeskuksen vetokaapissa. Hän nostelee paakkuisen ja juurakkoisen kokkareen paperipussista siivilän päälle. Hän käyttää ensin neljän millin lävikköä, jonka reikien läpi hän alkaa hieroa näytettä. Seuraavaksi hän siivilöi näytteen kahden millin läviköllä, niin että jäljelle jää vain hienojakoista maa-ainesta.
– Tämä menee jatkokäsittelyyn, jossa määritän maan multavuuden ja happamuuden, hän kertoo.
Kysyn Pullilta, mitä hän ajattelee kaltaisistani ihmisistä, jotka tuntevat lajeja huonosti eivätkä näe luonnossa murto-osaakaan siitä mitä biologi. Kohtelias nuori mies muotoilee vastaustaan varovasti:
– On se minulle ehkä vähän outoa, jos joku ei huomaa luontoa ollenkaan. Ymmärrän, että kaikki eivät tunne lajeja, mutta on vaikea käsittää, että joku voisi olla kiinnittämättä luontoon mitään huomiota, Pulli pohtii.
– Tyttöystäväni on kemisti, ja olen huomannut, että hän näkee maailman eri tavalla kuin minä. Meillä on ollut mielenkiintoisia keskusteluja siitä, miten eri alojen ihmiset havaitsevat eri asioita.
Nuoresta iästään huolimatta Pulli on ehtinyt huomata luontokadon myös Suomen luonnossa.
– Seuraan lintuharrastajien havaintoja netissä, ja olen ollut mukana tekemässä vuosikatsauksia lintulajeista. Näistä on selvästi havaittavissa, kuinka joidenkin lajien määrät ovat laskeneet.
Luontokadon tutkijat tietävät, että Suomessa jo joka yhdeksäs laji ja joka toinen luontotyyppi on uhanalainen. Uhanalaiset lajit painottuvat Etelä-Suomeen ja toisaalta myös Tunturi-Lappiin.
– Luonto kyllä antaa palautetta huonosta voinnistaan, mutta se tapahtuu viiveellä ja epäsuorasti. Ihminen voi suoraan varoittaa toista: ”Älä tee noin, se sattuu”, mutta luonnon viestit ovat epäsuorempia, hajanaisempia ja monimutkaisempia. Se tekee niiden ymmärtämisestä vaikeaa.
– Biologina voin toimia eräänlaisena tulkkina ihmisten ja luonnon välillä, Pulli miettii.