– Jos elät tällä planeetalla vuonna 2090, sulla on oikeus puhua sen tulevaisuudesta. Ilmastonmuutos ei ole pelkkä hiukkaskemiakysymys, vaan kysymys elämästä ja kuolemasta.

Näin toteaa 24-vuotias Anni Pokela, Operaatio Arktiksen perustajajäsen ja strategi. Valtionpalkittu Operaatio Arktis on ilmastostrategiahanke, joka etsii uusia tapoja puhua ilmastosta ja vaikuttaa yhteiskuntaan. Pokela toimii myös Lahden kaupungin Ilmastomentori-kurssin toisena asiantuntijana. Kurssilla mentorit ja opettajat työskentelivät yhdessä: opettajat vastasivat opetussisällöstä, mentorit taas kävivät keskusteluja nuorten kanssa ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja vaikuttamisen mahdollisuuksista.

Pokela kokee kasvaneensa maailmassa, jossa ilmastonmuutos hyväksyttiin taustalla vaikuttavaksi huoleksi, jota ei silti koettu varsinaisena kriisinä.

– Vasta myöhemmin, akateemisissa ja aktivistipiireissä ymmärsin tilanteen todellisen vakavuuden. Elämme koko ajan riskin ja kriisin kynnyksellä.

Toinen ilmastomentoreista, 28-vuotias Sara Yrjönmäki kuvaa lapsuuttaan samankaltaisin ajatuksin. Uhka tuntui silloin vielä etäiseltä, ja vasta myöhemmin hän ymmärsi, miten suuresta asiasta on kyse.

– Ilmastonmuutos on ollut olemassa oleva puheenaihe, mutta ei vielä eksistentiaalinen uhka.

Yrjönmäki työskentelee kestävyyteen erikoistuneessa konsulttiyrityksessä One Planetissa ja on aiemmin toiminut Suomen nuorten luontodelegaattina kansallisissa ja kansainvälisissä kokouksissa. Hän auttaa työssään yrityksiä ja kaupunkeja löytämään keinoja, joilla ilmastonmuutosta voi hillitä ja luontoa suojella.

Molemmat mentorit nostavat esiin saman ilmiön nuorten keskuudesta: kukaan ei halua leimautua ilmastotyypiksi. Yrjönmäki kertoo keskustelleensa asiasta nyt lukiota käyvän pikkuveljensä kanssa, puhutaanko ilmastosta edes hänen kaveripiirissään.

– Hän sanoi, että joskus koulussa, mutta vain tietyissä porukoissa. Ne, jotka puhuvat asiasta enemmän, saattavat saada valveutuneen tyypin leiman. Monikaan ei halua sellaista leimaa. Useimmat haluavat olla tavallisia nuoria.

Pokela samaistuu ajatukseen.

– Moni nuori sanoo, ettei ole mikään ilmastotyyppi. En minäkään lähtenyt liikkeelle ilmaston takia, enkä ole ilmastosta edes kovin kiinnostunut. Mua kiinnostaa elämä, kulttuuri ja ihmiset, ja nämä asiat ovat nyt uhattuina.

Kriisi on valunut nuorten harteille

Ilmastomentori-kurssi järjestettiin Lahden lukioissa maantieteen ensimmäisen kurssin yhteydessä. Kurssille osallistuminen oli vapaaehtoista.

– Meillä on huoli nuorten hyvinvoinnista ja tulevaisuudenuskosta. Ilmastonmuutos herättää monenlaisia tunteita ja kysymyksiä, ja siksi siitä ja vaikuttamisen keinoista on tärkeää puhua, erityisesti nuorten kanssa, sanoo Lahden kaupungin ympäristöjohtaja Johanna Särkijärvi.

Ilmastomentori poikkeaa koulujen perinteisestä ilmasto-opetuksesta, sillä se tarjoaa opiskelijoille henkilökohtaista mentorointia ilmastotyössä vaikuttamiseen. Kurssilla osallistujat ovat noin 16-vuotiaita.

Pelko pakottaa sulkemaan silmät

Helsingin yliopiston TeensGoGreen-hankkeen tutkimus osoittaa, että nuorten suhtautuminen ilmastokysymyksiin vaihtelee suuresti. Akatemiaprofessori Katariina Salmela-Aron ja väitöskirjatutkija Salla Veijonahon johtama tutkimus seurasi yli kolmentuhannen 11–15-vuotiaan helsinkiläisnuoren kokemuksia ilmastonmuutoksesta.

Tutkimuksen mukaan osa nuorista kokee ilmastonmuutoksen erittäin uhkaavana ja sen seuraukset ahdistavina. Toisaalta jopa puolet kyselyyn vastanneista kokee vain vähäistä ilmastoahdistusta, vaikka myöntääkin ilmastonmuutoksen olemassaolon. Osa nuorista suhtautuu ilmastonmuutokseen epäilevästi tai vähättelevästi, ja osa jopa kieltää koko asian.

Tutkimuksessa tunnistettiin myös nuoria, jotka kokevat yhtä aikaa sekä ilmastoahdistusta, että taipumusta ongelman kieltämiseen. Tämä voi kuulostaa ristiriitaiselta mutta kuvaa hyvin ilmastonmuutoksen vaikutuksia nuorten mielessä. Nuori voi samaan aikaan pelätä tulevaisuutta ja samalla sulkea silmänsä todellisuudelta, jos se tuntuu liian raskaalta.

Sara Yrjönmäki tuntee nuorten kokeman ristiriidan.

– Moni nuori tunnistaa ilmaston ongelmaksi, mutta koska se on niin iso asia, se sysätään syrjään. Ajatellaan, että “en minä voi tälle mitään”. Tämä ei ole välinpitämättömyyttä vaan suojamekanismi.

Nuorten kommentit heijastavat turhautumista: he ovat saaneet perinnöksi tulevaisuuttaan uhkaavat äärimmäiset ympäristöongelmat, ilmastokriisin ja luontokadon, ja nyt heidän odotetaan ratkaisevan nämä ongelmat.

– Te saatte olla vihaisia tästä tilanteesta, Anni Pokela sanoo lukiolaisten ryhmälle.

Jokaisella on oikeus tulla kuulluksi

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) tutkii parhaillaan ilmastonmuutoksen mielenterveysvaikutuksia Suomessa. THL:n mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamat uhkakuvat voivat vaikuttaa mielenterveyteen yleisesti ja heikentää erityisesti nuorten tulevaisuudenuskoa. E2 Tutkimuksen mukaan erityisesti nuorten suomalaisten luottamus yhteiskunnan kykyyn ratkaista erilaiset yhteiskunnalliset ongelmat on laskenut selvästi.

Pokelan mukaan nuorten turhautumista lisää se, että monet aikuisetkin vetäytyvät vastuusta vedoten siihen, että ilmastonmuutos on liian monimutkainen asia. On helpompaa takertua tuttuun ja menneeseen.

– On totta, että ilmastopuhe kuulostaa vaikealta kaikkine termeineen ja numeroineen. Ja on totta, että ilmastotiede on monimutkaista, mutta niin on moni muukin asia, joista selviämme päivittäin, esimerkiksi verotus, Pokela huomauttaa.

Yrjönmäki on huomannut, että ilmastouutisia lukiessa tuntuu kuin koko aihe olisi varattu vain tietyille ihmisille, alan asiantuntijoille.

Pokela näkee, että jokaisella maapalolla elävällä ihmisellä on ilmastoasioissa puheoikeus ja oikeus tulla kuulluksi. Kysymys on elämästä ja kuolemasta, eikä pelkästään hiukkaskemiasta.

– Jos vahingossa pudotat sun puhelimen vessanpönttöön, et toivo, että se pelastuu, vaan toimit saman tien. Sama pätee ilmastoon: prosessit ovat jo käynnissä, ja nyt kysymys on, mitä teemme, Pokela vertaa.

Pokela muistuttaa, että ilmastokriisi on ennen kaikkea ihmisiin kohdistuva kriisi. Ilmasto itsessään ei koe kriisiä, kärsijöitä ovat ihmiset.

– Puhumme ruoantuotannosta, infrastruktuurista ja rauhasta, eli asioista, jotka koskettavat meitä kaikkia, Pokela huomauttaa.

Ilmaston lämpenemisen myötä hellejaksot pitenevät, jolloin sateita ei saada kasvukauden kannalta oikeaan aikaan. Tämä johtaa siihen, että sadot kärsivät ja ruoan hinta nousee. Rankkasateet ja myrskyt rikkovat taloja, teitä ja sähköverkkoja. Vaarallinen kuumuus tappaa ihmisiä. Veden ja ruoan puute aiheuttaa pakolaisvirtoja ja konflikteja, mikä lisää jännitteitä ja kiristää suhteita yhteiskunnissa ja valtioiden välillä.

– Hyvä fiilis ja toivo voivat löytyä toiminnasta, mutta ne eivät voi olla toiminnan lähtökohta. Siksi en halua herättää toivoa vaan toimintakykyä, sanoo Pokela.

Pokela nostaa esiin ristiriidan, joka jättää nuoret passiiviseen asemaan: olo on epämääräisen ahdistava, eikä tiedä mitä tehdä.

– Uutisissa näkee, miten paha tilanne todellisuudessa on. Saamme materiaalisia todisteita siitä, mitä tapahtuu. Mutta samaan aikaan se viesti, jota on saanut vanhemmilta tai opettajilta, on usein ollut sellainen, että ensin kerrotaan kauhuskenaariot ja sitten puhutaan kierrättämisestä.

Pokelan mukaan toimiminen tässä ajassa tarkoittaa ristiriitojen hyväksymistä: Me kaikki toimimme osana järjestelmää, jota samaan aikaan kritisoimme. Se vaatii sitkeyttä ja resilienssiä. Ei saa haikailla ”vanhaan hyvään aikaan”, eikä myöskään luottaa tulevaisuuden utopioihin.

– On vaan pysyttävä sinnikkäästi läsnä tässä hetkessä ja siedettävä sotkuisuutta. Se on vaikeaa, mutta välttämätöntä, sanoo Pokela.

Vaikuttaminen voi alkaa siitä, missä olet juuri nyt. Meillä kaikilla on oma roolimme, eikä jokaisen ei tarvitse olla asiantuntija, poliitikko tai aktivisti. Kun jokainen tekee sen, mitä pystyy, kokonaisuus alkaa muuttua, Yrjönmäki muistuttaa.

– Riittää, että pysähtyy miettimään, miten oma arki, työ ja päätökset liittyvät luontoon ja ilmastoon. Vaikuttaminen voi alkaa keskustelusta työkavereiden kanssa tai pienestä muutoksesta omassa elämässä.

Tutustu myös muihin kiinnostaviin artikkeleihimme.