LÄHELLE ON PITKÄ MATKA

Vieraskynä: Pasi Pekkola • Kuva: Aki Roukala

Asuessani Kiinassa minua pyydettiin usein kertomaan jotakin kotikaupungistani. Aluksi tuntui oudolta kertoa pienestä Lahdesta miljoonakaupungin asukkaille. Mitä kiinnostavaa voisin edes keksiä?

Pian kuitenkin huomasin, että kiinalaisille Lahti kuulosti hyvin eksoottiselta paikalta. Kun kerroin heille, miltä havumetsässä tuoksuu, tai miltä tuntuu istua yksin laiturinnokassa peilityynen järven äärellä, he tuijottivat minua lähes haltioissaan. Kuin olisin kuvaillut jotakin satumaailmaa. Paikkaa, jollaista ei ollut olemassakaan.

Ja kun sitten kerroin, että kotikaupunkini järvi on nimeltään Vesijärvi, he eivät olleet uskoa korviaan. Kiinassa, jossa paikannimissä vilahtelee lohikäärmeitä ja muita taruhahmoja, Vesijärvi kuulosti koomisen kekseliäältä.

Jätin kotikaupunkini Lahden taakseni pian lukiosta valmistuttuani. Minulla oli kiire nähdä maailmaa, seikkailla ja asua maailman metropoleissa. Ensin muutin Helsinkiin, sitten pian Kiinaan. Maailma nielaisi minut kuin pienen kevätkääryleen.

Kiinassa totuin ruuhkiin ja meluun, siihen, että aamulla herätessä piti ensin tarkistaa kännykästä saasteluvut. Saattoiko lapsen laittaa ulos nukkumaan. Pitikö työmatkalle ottaa kasvomaski mukaan. Saasteverhon läpi koko maailma näytti harmaalta ja valjulta, kuin se olisi menettänyt kaikki värinsä.

Kaikkein pahimpina saastepäivinä ikkunasta ei voinut nähdä edes vastapäistä rakennusta. Koulut suljettiin ja ihmiset määrättiin pysymään sisätiloissa. Kerran ollessani Pekingissä, kaupungissa mitattiin uusi saasteiden maailmanennätys. Nenäni vuosi verta ja oli täynnä hiilipölyä. Suussa maistui savu ja rikki.

Kun sitten vuosien jälkeen palasin takaisin Lahteen, suuntasin heti ensimmäiseksi Myllysaareen ja istahdin kiviluodolle ihastelemaan maisemaa. Katsoin järven yli kohti kaupunkia, joka tuntui sekä tutulta että merkillisen vieraalta. Hämmästelin värien kirkkautta. Ja hiljaisuutta, joka minut oli ympäröinyt. Veden liplatus, rannassa kahlaavat joutsenet, hento tuulenvire, joka tuntui iholla viileänä ja puhtaana. Kuinka kaunis kotikaupunkini olikaan.

Ajattelin kiinalaisia ystäviäni, joille metsät tarkoittivat usein pilvenpiirtäjien puristuksiin istutettuja kaupunkipuistoja ja järvet säihkyvin valoin valaistuja tekoaltaita. Muistin, kuinka erään illalliskeskustelun jälkeen yksi kiinalainen ystäväni laski kätensä olkapäälleni ja sanoi, että toisinaan lähelle on kaikkein pisin matka. Hän oli ehdottoman oikeassa. Vasta Kiinassa tajusin, miten ainutlaatuisessa paikassa olinkaan saanut viettää lapsuuteni. Melkein kuin satumaailmassa. Siitä kyllä sopii kertoa vaikka koko maailmalle.

Pasi Pekkola on lahtelainen kirjailija, joka ehti asua vuosia Kiinassa ennen paluutaan synnyinseudulleen keskittyäkseen kirjoittamiseen.